Kisakuntoa ei pidä kohottaa ihmisoikeuksia polkemalla

Laura Lepistö meni kirjaimellisesti liian pitkälle lähtiessään edustusmatkalle esiintymään Pohjois-Koreaan. Lepistö esiintyi Pohjois-Korean Paektusan-festivaaleilla, jotka olivat tänä vuonna osana edesmenneen diktaattori Kim Jong-ilin 70-vuotispäivän juhlallisuuksia. Lepistön tempaus on herättänyt kohua ja keskustelua kaikissa muissa paitsi itse osallisissa. He eivät näe tehneensä mitään väärää. Moraalisen puhtautensa sinetiksi Lepistö on vielä tarjoillut jutun matkastaan yksityisoikeudella suomalaiselle urheilulehdelle. Markus Määttänen otti osuvasti kantaa tapahtuneeseen Aamulehden Puheenaihe-palstalla kolumnissaan ”Urheilu on pelkkää politiikkaa (AL 22.2.)”.

Pohjois-Korean tilanne on ollut pitkin kuluvaa vuotta pinnalla ulkomaailmassa. 1990-luvun alussa maassa kuoli yli kolme miljoonaa ihmistä nälkään. Pahamaineisilla vankileireillä on mielipiteensä vuoksi yli 200 000 ihmistä, joiden joukossa on jopa lapsia, joiden sukulaisia on epäilty ulkomaisten radiokanavien kuuntelusta. Maa on sulkeutunut, sinne matkustaminen on hyvin hankalaa ja tietoja ihmisoikeustilanteesta saadaan vain vaikeimman kautta. Valtio ruokkii vain armeijaa, muttei kansaansa. Tällaisessa ahdingossa elävä kansa tuskin ilahtui, kun Lepistö kävi luistelemassa maan eliitille.

Joskus urheilijoita on kritisoitu osallistumisesta ihmisoikeuksia sortavissa maissa järjestettyihin kilpailuihin. Esimerkiksi Pekingin olympialaisten vuonna 2008 jälkeen maan ihmisoikeustilanne paheni, eikä se mairiteltava ollut niiden aikanakaan. Kuten Lepistön manageri Erkki Alaja sanoo: ”Maailma on täynnä ihmisoikeuksia polkevia maita”, joissa urheilijat ramppaavat. On kuitenkin vielä eri asia kilpailla jossakin maassa kuin käydä viihdyttämässä poliittista johtoa jääshow’ssa. Kyllähän suomalaisetkin matkustavat ahkerasti maissa, joissa ihmisoikeudet ovat toisarvoisessa asemassa. Kyllä diktaattorin kunniaksi järjestetyssä juhlassa esiintyminen on suoraa tukemista.

Ihmisoikeudet abstraktimmassa yhteydessä olivat hiljan esillä presidentinvaalien aikaan. Pekka Haavisto rinnastettiin helposti ihmisoikeuksien puoelle, Sauli Niinistö taas taloudellisten etujen ajamisen puolelle. En usko, että raja voidaan vetää noin räikeästi. Ihmisoikeudet ovat taatusti Niinistölle tärkeä asia ja samoin taloudelliset edut Haavistolle. Nostaisin kuitenkin esiin sen, mitä Haavisto sanoi kiusaajien yhteiskunnasta. Kiusaajia tässä tapauksessa ovat mielestäni myös hiljaiset hyväksyjät kuten Lepistön sponsorit, jotka eivät juuri hätkähdä diktatuurin tukemisesta.

Lepistö taustajoukkoineen oli kyllä kysynyt ulkoministeriöstä, onko matkalle valtiollista estettä. Sieltä ei valtiollista estettä sanottu, koska sellaista ei ollut. Juuri Kim Jong-ilin kuoltua ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) sanoi, ettei diktaattoria jää kaipaamaan kukaan. Onko urheiluväen muisti lyhyt vai ymmärtäminen heikkoa? Minä ainakin tulkitsisin ulkoministerin linjanvedon selkeäksi ei-vastaukseksi, mitä tulee diktatuurien tukemiseen. Urheiluministeri Paavo Arhinmäelle (vas) tekisi mieli samassa yhteydessä lähettää sellaiset terveiset, ettei veroeuroja tarvitse ainakaan Lepistön uralle hetkeen ladella. Hänhän on huhupuheiden perusteella saamassa ihan mojovan korvauksen vaivoistaan diktaattorin hovilta.

Urheilijat eivät ole poliitikkoja. Ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa. Ne koskevat meitä jokaista. Haluavatko suomalaiset urheilijat esimerkillään näyttää, ettei sen ole niin väliä? Samalla he mustaavat myös Suomen mainetta maailmalla. Ainakin Lepistö näyttäisi asettavan urheilun ja oman jäätuntumansa ihmisoikeuksien edelle toiminnallaan. Urheilu ei aina yhdistä. Matkan tarkoitus tuskin oli epäselvä Lepistölle ja hänen tukijoukolleen. Ainakaan Aamulehden toimittajan kuvaaman videon perusteella kyseessä ei ollut edes erityisen upea urheilutapahtuma.

Urheilu on aina ollut politiikkaa, minkä osoittaa esimerkiksi kylmän sodan aika. Urheilu on onneksi päässyt eroon taakasta vallan välineenä. Urheilutapahtumat tavoittavat kuitenkin paljon kävijöitä ja tv-katsojia sekä saavat runsaasti palstatilaa lehdissä. Urheilu näyttäisi sopivan nykyäänkin propagandan välikappaleeksi. Joskus mittelivät eurooppalaiset suurvallat, nyt diktaattorit kaukomaissa. Ero on hiuksenhieno, jos sitäkään. Määttänen nostaa kolumnissaan esille myös tulevat MM-kisat, joiden innokkaaksi isännäksi on ilmoittautunut diktatuuri suoraan Euroopan sydämestä, Valko-Venäjä. Niinkin korkea-arvoinen taho kuin Yhdysvaltain presidentti Barack Obama toivoi, ettei kisoja annettaisi Aleksandr Lukashenkon egonjatkeeksi. Kansainvälisen jääkiekkoliiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummola haluaa pitää kuitenkin kisat erillään politiikasta.

Urheiluväkikään ei voi heittäytyä moraalikysymysten ulkopuolelle. Piruetit Pohjois-Korean poliittiselle eliitille ovat kannanotto. Ministeriö ei osaa vastata moraalikysymyksiin. Toivottavasti urheilijat, jotka ovat sentään esikuvia nuorisolle, kunnioittaisivat edes ihmisoikeuksia teoillaan. Lepistö toivoo, että keskustelu hänen kohumatkastaan hiipuisi nopeasti. Ihmisoikeudet ovat aina keskustelunarvoinen asia. Minä en ainakaan ole halukas lopettamaan keskustelua ihmisoikeuksista.

Laura Lepistö meni kirjaimellisesti liian pitkälle lähtiessään edustusmatkalle esiintymään Pohjois-Koreaan. Lepistö esiintyi Pohjois-Korean Paektusan-festivaaleilla, jotka olivat tänä vuonna osana edesmenneen diktaattori Kim Jong-ilin 70-vuotispäivän juhlallisuuksia. Lepistön tempaus on herättänyt kohua ja keskustelua kaikissa muissa paitsi itse osallisissa. He eivät näe tehneensä mitään väärää. Moraalisen puhtautensa sinetiksi Lepistö on vielä tarjoillut jutun matkastaan yksityisoikeudella suomalaiselle urheilulehdelle. Markus Määttänen otti osuvasti kantaa tapahtuneeseen Aamulehden Puheenaihe-palstalla kolumnissaan ”Urheilu on pelkkää politiikkaa (AL 22.2.)”.

Pohjois-Korean tilanne on ollut pitkin kuluvaa vuotta pinnalla ulkomaailmassa. 1990-luvun alussa maassa kuoli yli kolme miljoonaa ihmistä nälkään. Pahamaineisilla vankileireillä on mielipiteensä vuoksi yli 200 000 ihmistä, joiden joukossa on jopa lapsia, joiden sukulaisia on epäilty ulkomaisten radiokanavien kuuntelusta. Maa on sulkeutunut, sinne matkustaminen on hyvin hankalaa ja tietoja ihmisoikeustilanteesta saadaan vain vaikeimman kautta. Valtio ruokkii vain armeijaa, muttei kansaansa. Tällaisessa ahdingossa elävä kansa tuskin ilahtui, kun Lepistö kävi luistelemassa maan eliitille.

Joskus urheilijoita on kritisoitu osallistumisesta ihmisoikeuksia sortavissa maissa järjestettyihin kilpailuihin. Esimerkiksi Pekingin olympialaisten vuonna 2008 jälkeen maan ihmisoikeustilanne paheni, eikä se mairiteltava ollut niiden aikanakaan. Kuten Lepistön manageri Alaja sanoo: ”Maailma on täynnä ihmisoikeuksia polkevia maita”, joissa urheilijat ramppaavat. On kuitenkin vielä eri asia kilpailla jossakin maassa kuin käydä viihdyttämässä poliittista johtoa jääshow’ssa. Kyllähän suomalaisetkin matkustavat ahkerasti maissa, joissa ihmisoikeudet ovat toisarvoisessa asemassa.

Ihmisoikeudet abstraktimmassa yhteydessä olivat hiljan esillä presidentinvaalien aikaan. Pekka Haavisto rinnastettiin helposti ihmisoikeuksien puoelle, Sauli Niinistö taas taloudellisten etujen ajamisen puolelle. En usko, että raja voidaan vetää noin räikeästi. Ihmisoikeudet ovat taatusti Niinistölle tärkeä asia ja samoin taloudelliset edut Haavistolle. Nostaisin kuitenkin esiin sen, mitä Haavisto sanoi kiusaajien yhteiskunnasta. Kiusaajia tässä tapauksessa ovat mielestäni myös hiljaiset hyväksyjät kuten Lepistön sponsorit, jotka eivät juuri hätkähdä diktatuurin tukemisesta.

Lepistö taustajoukkoineen oli kyllä kysynyt ulkoministeriöstä, onko matkalle valtiollista estettä. Sieltä ei valtiollista estettä sanottu, koska sellaista ei ollut. Juuri Kim Jong-ilin kuoltua ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) sanoi, ettei diktaattoria jää kaipaamaan kukaan. Onko urheiluväen muisti lyhyt vai ymmärtäminen heikkoa? Minä ainakin tulkitsisin ulkoministerin linjanvedon selkeäksi ei-vastaukseksi, mitä tulee diktatuurien tukemiseen. Urheiluministeri Paavo Arhinmäelle (vas) tekisi mieli samassa yhteydessä lähettää sellaiset terveiset, ettei veroeuroja tarvitse ainakaan Lepistön uralle hetkeen ladella. Hänhän on huhupuheiden perusteella saamassa ihan mojovan korvauksen vaivoistaan diktaattorin hovilta.

Urheilijat eivät ole poliitikkoja. Ihmisoikeudet eivät kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa. Ne koskevat meitä jokaista. Haluavatko suomalaiset urheilijat esimerkillään näyttää, ettei sen ole niin väliä? Samalla he mustaavat myös Suomen mainetta maailmalla. Ainakin Lepistö näyttäisi asettavan urheilun ja oman jäätuntumansa ihmisoikeuksien edelle toiminnallaan.

Urheilu on aina ollut politiikkaa, minkä osoittaa esimerkiksi kylmän sodan aika. Urheilu on onneksi päässyt eroon taakasta vallan välineenä. Urheilutapahtumat tavoittavat kuitenkin paljon kävijöitä ja tv-katsojia sekä saavat runsaasti palstatilaa lehdissä. Urheilu näyttäisi sopivan nykyäänkin propagandan välikappaleeksi. Joskus mittelivät eurooppalaiset suurvallat, nyt diktaattorit kaukomaissa. Ero on hiuksenhieno, jos sitäkään. Määttänen nostaa kolumnissaan esille myös tulevat MM-kisat, joiden innokkaaksi isännäksi on ilmoittautunut diktatuuri suoraan Euroopan sydämestä, Valko-Venäjä. Niinkin korkea-arvoinen taho kuin Yhdysvaltain presidentti Barack Obama toivoi, ettei kisoja annettaisi Aleksandr Lukashenkon egonjatkeeksi. Kansainvälisen jääkiekkoliiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummola haluaa pitää kuitenkin kisat erillään politiikasta.

Urheiluväkikään ei voi heittäytyä moraalikysymysten ulkopuolelle. Piruetit Pohjois-Korean poliittiselle eliitille ovat kannanotto. Ministeriö ei osaa vastata moraalikysymyksiin. Toivottavasti urheilijat, jotka ovat sentään esikuvia nuorisolle, kunnioittaisivat edes ihmisoikeuksia teoillaan. Lepistö toivoo, että keskustelu hänen kohumatkastaan hiipuisi nopeasti. Ihmisoikeudet ovat aina keskustelunarvoinen asia. Minä en ainakaan ole halukas lopettamaan keskustelua ihmisoikeuksista.