Ville Hämäläinen "Missä omakohtaisuus on pääasia, siellä tiedottaminen on taidetta." -S.K.

Isipappablues on melankolisen rehellinen kertomus isäksi kasvamisesta

  • Hippo Taatila: Isipappablues. 288 s. Into, 2014.
    Hippo Taatila: Isipappablues. 288 s. Into, 2014.

Hippo Taatilan esikoisromaani Isipappablues (Into, 2014) on koskettava kertomus isäksi tulemisesta, isyyden hyvistä ja huonoista hetkistä sekä isänä olemisen muutoksista. Samalla se tarjoilee lukijalle hienovireistä yhteiskuntakritiikkiä ja rikasta kielenkäyttöä.

 

Romaani noudattelee jossain määrin ennalta arvattavaa kaavaa: Vaimo maanittelee miestä lapsen hankkimiseen, raskausaika on koettelemus myös isälle, synnytystä kuvataan vauhdikkaan groteskisti ja vauva-ajan ensimmäisinä kuukausina isipappa luuhuaa mahdollisimman paljon työpaikalla ja yliopistolla gradua kirjoittamassa.

 

Taatilan kieli on eloisaa. Kielikuvat ovat kekseliäitä, urbaaniin ympäristöön päivitettyjä. Mielenkiintoisia ovat populaarimusiikista lainatut lukujen otsikot, jotka ohjaavat myös lukemista – ainakin lukijan tunnistaessa viittaukset. Monissa kielikuvissa on ironiaa, kuten myös minäkertojan tavassa havainnoida ympäröivää maailmaa. Ja sehän sopii, kun kyseessä samaan aikaan on kertomus Helsingin Kalliosta.

 

Kun romaani alkaa hauskana kielellisenä ilotteluna ja minäkertojan ironisella huumorilla, hetken aikaa pelkää lukevansa romaanin isyyden ihanuudesta.

 

Toisin kuitenkin käy. Isipappablues on nimensä mukainen. Kasvu tietää kasvukipuja – eri toteen isällä. Lopussa melankolisuus valtaa alaa hassuttelulta ja ironiastakin tulee monisyisempää.

 

Vuosi koti-isänä ei ole isän ja tyttären seikkailukertomus, vaan istuskelua keittiönpöydän ääressä, vaimon kotiin palaamisen odottelua ja ärsyyntymistä pienimmästäkin vähättelevästä kommentista. Arjen yksitoikkoisuus tulee esille toiston avulla. Taatila toistaa sitä, miten mitään ei tapahdu ja miten sekin, mitä tapahtuu, tapahtuu samanlaisena.

 

Rikkaan kielen ohella kerronnallisuus vahvistuu romaanin edetessä. Alun tarkka kuvailu arjesta ja maitoallergiasta vie ehkä turhankin paljon tilaa, kun romaanin mielenkiintoisin ja ansiokkain osuus on vasta edessäpäin. Samalla on todettava, että henkilöhahmogalleria on sopusuhtainen. Kolmen hengen perheen ohella romaanissa ovat merkittävämmässä roolissa Ulpun kummisetä Ilari, jonka kanssa minäkertoja on tottunut jakamaan saman hurtin huumorin, toinen nuori isä Ville, muutama opiskelukaveri ja tietysti isovanhemmat.

 

Vaikka kerronta etenee isojen elämäntapahtumien kautta, se myös rakentuu pienempien mutta merkittävien käänteiden varaan. Ne eivät välttämättä erotu yhtä selkeästi, mutta ilman niitä Isipappablues ei olisi romaanina yhtä koskettava.

 

Kun Vaimo ja Ulpu ovat lähteneet sukulaisiin, jää minäkertoja viettämään omaa aikaa Helsinkiin. Eloisasta Kallion kuvailusta siirrytään luontevasti Mascotiin läksiäisiin, joissa tuttu opiskelukaveri Frida tulee tämän syliin istumaan. Kertoja muistelee, milloin viimeksi Vaimo on tullut hänen lähelleen vapaaehtoisesti. Mielikuvitus lähtee liikkeelle – eikä ihan suotta.

”Lähden kohta, kävelen kotiin, syön iltapalaa, hoidan iltatoimet, menen nukkumaan, herään aamulla, siivoan huoneiston, menen asemalle puolisoani ja tytärtäni vastaan. End of story.

  ”Voinko mä tulla saattamaan sut?” Frida vastaa, kun mainitsen, että olen lähdössä nukkumaan.

  Voi helvetti.”

 

Kertoja joutuu vastakkain sen kanssa, miten olisi suhtautunut Fridan käytökseen aiemmin ja millaisiin sitoumuksiin perheen perustaminen johtaa. Eloisa Kallio ja illan tapahtumat ovat symboli nuoruudelle ja vapaudelle, josta kertoja on joutunut luopumaan. Luvun nimi on kutkuttavasti ”Kannattaako heti kertoa”, joka on sitaatti Zen Cafén kappaleesta ”Kannattaako tunnustaa jos pettää?”.

 

Saman luvun lopussa Ulpu sanoo ensimmäisen repliikkinsä. ”Ap-pa.”

 

Romaanin loppupuolella isä näyttää tytölleen, miten ulkona ovat ”isipappapupu, äitimammapupu ja Ulpu-tyttöpupu”. Vaimon tanssiopintojen produktion ensi-illassa kertoja liikuttuu ensi kertaa puolisonsa taiteenteosta. Liikutukselleen hän ei löydä sanoja ja Vaimokin katoaa taiteilijakavereineen ensi-iltabileisiin.

 

Kun Vaimoa ei yöllä kuulu kotiin, kertoja toteaa myöhemmin murheelliseen sävyyn: ”Tuolla on isipappapupu, tuolla Ulpu-tyttöpupu. Äitimammapupua ei näy.”

 

Isipappablues on myös kertomus siitä, miten odottamattomasti kahden aikuisen ihmisen suhde muuttuu, kun ei ollakaan enää Ukko ja Vaimo, vaan isä ja äiti.

 

Taatilan romaania voi kiittää rehellisyydestä. Siinä uskalletaan pukea sanoiksi ahdistus ja ristiriitaiset tunteet, jotka pyritään pitämään sisällä. Isipapan ja Ulpun hauskojen hetkien vastavoimana on muun muassa turhautuminen tyttären jatkuvaan itkuun keskellä yötä:

”Mikä vittu sua vaivaa!”

”Jos sä et syö, sä et saa kahta vitun minuuttia nukuttua päikkäreitä!”

”Ja jos sä et syö etkä nuku, sä oot vittu vieläkin vihasempi!”

”Ymmärrä nyt jumalauta, että sulla ei oo yhtään mitään hätää!”

”Luuletko sä vittu että mä haluan olla joka ikinen päivä sun kanssa!”

”Luuletko, että mä halusin sut riesakseni!”

 

Kun Isipappabluesin on lukenut loppuun, ei ole varma onko loppu onnellinen vai onneton. Romaani saa liikuttumaan, ja se on pitkälti seurausta romaanin alun hassuttelun ja lopun melankolian erotuksesta. Minäkertoja muuttuu ja tiedostaa puutteensa paremmin:

 

”Olen tyttären myötä tiedostanut pikkumaisuuteni, ylpeyteni, itsekkyyteni. Sen, etten olekaan älykäs, objektiivinen, kypsä ja viimeiseen asti harkitseva, vaan täysin vaistojeni vietävissä.

  Tämän oivalluksen jälkeen minusta tuntuu kuin olisin armollisempi itseäni ja lähimmäisiäni kohtaan."

 

Romaanissa kuvataan hyvin koti-isän kohtaamia ennakkoluuloja, joita toisintavat neuvolantädit ja muskarin äidit. Samoin pohditaan eri aikakausien isyyden malleja. Isipappablues onnistuu olemaan sukupolvitarina alleviivaamatta sitä sen kummemmin: isyyden muutosten pohtiminen on yhtä luontevaa kuin isovanhempien arjessa mukana oleminen.

 

Teos on hyvää luettavaa jokaiselle, jolle isäksi tuleminen on ajankohtainen aihe. Antaa teos kuitenkin jotakin myös muille lukijoille. Taatilan yhteiskunnallinen kritiikki on hienovaraista mutta viiltävän tarkkaa.

 

Puhutteleva on varsinkin kohta, jossa kertoja puhuu mustasta raivosta. Sen yhteiskuntakritiikki on helppo yhdistää vaikkapa perhesurmista käytävään julkiseen keskusteluun – tai ylipäätään vanhempien kokemaan masennukseen ja riittämättömyyden tunteeseen. Kynnys hakea ja saada apua on edelleen liian korkea.

”Olen päätynyt ajattelemaan, että me, ihan tavalliset ihmiset rivi-, kerros- ja omakotitalojemme suojissa, me jotka olemme varttuneet ihan tavallisten vanhempien hoteissa ja käyneet ihan tavallisia kouluja, kykenemme hirvittävimpiin tekoihin. Sen kieltäminen olisi ihmisyyden kieltämistä.

  Vain ihminen, joka tunnistaa pedon nukkuvan sisällään, voi saada sen kesytettyä. Ja jos ihminen ei tietoisesti pyri tuntemaan tiedostamatontaan, ottaa tiedostamaton tuntumaa häneen, kun hän sitä vähiten odottaa.

  Kun kiellämme, että juuri me, ikätoverimme, hengenheimolaisemme, puolue- ja aatetoverimme, pystymme ihan yhtä pahoihin asioihin kuin "ne kaikki muut", epäinhimillistämme valtavan enemmistön maailman asukkaista."

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.